Deadly Daisy Dominions

Sex Pistols – Club Teatria, Oulu 22.8.2008

2008-08-24T19:25:00.002+03:00

Teinivuosinani ei ollut internettiä, eikä youtubea, ja satuinkin lukemaan Nancyn ennenkuin kuulin Sex Pistolsia. Kirjassa Sex Pistolsia kuvailtiin äärimmäisen huonoksi yhtyeeksi, jonka jäsenet eivät tienneet soittamisesta mitään. Vihdoin kun sain 90-luvun alussa Never Mind the Bollocks – Here’s Sex Pistolsin käsiini olin yllättynyt; olivathan seksipistoolit osanneet soittaa ja musiikki vei minut mennessään.

Oululaisilla kävi tuuri, sillä Sex Pistolsin Combine Harvester 2008 kiertueen Tallinnaan suunniteltu keikka ei myynyt ja bändiä tarjottiin Ouluun. Vähän arvelutti myykö keikka Oulussakaan, mutta Teatria täyttyi sekalaisesta sakista. Joukossa oli paljon keski-ikäisiä, joiden voi olettaa olleen 70-luvulla punkkareita ja lisäksi joukossa oli meitä, jotka ovat paskoneet vaippoihin silloin, kun Sex Pistols oli jo hajonnut/hajoamassa. Meitä kaikkia kuitenkin yhdisti sama intressi: nähdä Sex Pistols alkuperäisessä kokoonpanossa.

Odotus palkittiin noin 1,5 tunnin setillä, joka oli yhtä hittikimaraa. Rääväsuinen Johnny Rotten sai koko Teatrian yleisön elämään mukana ja yleisö sai puolestaan bändiltä suuret kiitokset osallistumisesta. Yleisö tosin yllättyi täysin, kun ensimmäinen encore päättyi Anarchy in the UK:n ja bändi palasi vielä lavalle senkin jälkeen. Hawkwindin coverointi sai yleisön lähinnä hämilleen, mutta keikasta jäi silti todella hyvä mieli ja hymy palaa vieläkin huulille keikkaa muistellessa.

Mitä tulee itse bändin lookiin, niin Johnny Rottenilla olisi aihetta palkata nykyisillä keikkatuloilla sekä stylisti, että personal trainer. Vatsa ei peity löysällä valkoisella paidalla, jonka päällä ”komeili” ihmeellinen vaaleanpunainen liivi. Ehkä pyjaman housuja muistuttaneet ruutuhousut olivat jäänne punk-tyylistä? Muu bändi näytti ihan tavallisilta brittiläisiltä keskiluokan duunareilta, joista etenkin Steve Jonesin voisi kuvitella jokaisen työpäivän jälkeen suuntaavan pubin kautta kotiin.

Mutta mitäs me tytöt vanhojen ukkojen ulkonäöstä välittämään. Eikös punkin ideologiaa ole, "ettei ne vaatteet, vaan ne aatteet". I’m not your stepping stone!

ARGHH tätä autuasta tuskaa!!!

2008-07-05T16:45:00.012+03:00

Tuska 2008 ei antanut sijaan hipahtavalle nurtsilla pönötykselle ja pöhötykselle. Meno oli koko ajan päällä ja jalat valmiina amputoitavaksi. Hevarin tanssi jalkaa ei saanu hiljennettyä edes jatkuva selväpäivyys. Emännät olivat lähteneet vittu liikenteeseen ja silloin se kans sitä tarkoittaa.

Viikiinki ja folk-metalli veti tänä vuonna kirkkaimmat ekstaasit. Amon Amarthin tukkamyllyt ja Johanin yleisön ottaminen eivät olleet kadonneet minnekään. Biisit vierivät sydämeen kuin sotakoneet, vaikka ne ovat tuhansia kertoja kuultu. Cry of The Black Birds - voiko millään paremmin läpäistä pintaa!!! Primordialin kirkas laulu nuiji tajuntaa ja Týrin Hail to the Hammer saatteli minun omaan henkiseen aikakauteeni. Vedimme autuaina kansantanssia keskellä kuraista telttaa ja olimme onnellisia :D

Slayer ja Kreator saivat omat pojonsa klassikkoina ja nautin old school fanien katselemisesta, kuuntelemisesta ja kuvaamisesta. Rakastan ihmisten musiikillista riemua!!! Dimmu Borgirista en näemmä saa koskaan paljon irti keikalla vaikka se on yksi tärkeimmistä muuten. Fields of the Nephilim toimi minusta livenäkin. Yksi tärkeistä sekin.

Perjantai iltana koimme jälleen myös Swallow the Sunin Tavalla. Tunsin olevani kuin eri maailmoissa tuskallisen päivän jälkeen ulkotiloissa. Progressiivinen hiipuilevaisuus puhtaudessaan korvasi minulle iltarukouksen. Kuinka poeettista perkele!

Eijan näyttelyn avajaiset pidettiin Tuskaa edeltävänä torstaina Valokuvataiteen museossa ja sen jälkeen oli myös Eijan järjestämä Under The Northern Star poikkitaiteellinen festari. Minut ja pari muuta ystävää oli otettu cateringiksi, joka merkkasi safkan lämmittämistä viereisessä talossa ja tuomista bäkkärille. Lievistä ajoitusongelmista huolimatta onnistuimme epäammattimaisen korskeasti, I think so :O

Bäkkäriltä nappasimme potkukelkkaamme färsaarelaisen SIC bändin, jota kuskasimme valokuvataiteen museoon. Samana iltana kyseisessä festarissa oli tietenkin SIC:n keikka, joka oli ällistyttävän uskomaton ja sori vaan veti kirkkaan voiton kaikista tunnetuimmista nimistä kuten Deathchainista ja End of You:sta. Olimme parin ystävän kanssa moraalisesti raivona siitä, että yleisö heräsi bändille vasta viimeisellä biisillä ja saimme alkupäästä iloksemme pomppia lähes aution lavan edustalla. Mikä ihmisiä oikeasti vaivaa! Totaalinen laiskuus vastaanottaa muuta kuin lehdissä kirjoitettua ja tunnettua, suosittua! vai uskalluksen puute ottaa vastaan sitä mistä voisi itse tykätä, mutta mitä porukat ei tykkää. What a fuck!

Noviisina Tuskassa 2008

2008-07-05T13:36:00.002+03:00

Näin hevimusiikkin myöhäisherännäisenä intoutunut nais-ihminen rokkasi Tuskassa lauantain sekä sunnuntain ilmaislipun ansiosta laulu-ja soitinyhtye Slayerin ja kumppaneiden tahtiin. "Kerta sen on ensimmäinenkin", ajattelin kun porhalsin portista sisään, juotuani ensin viidessä minuutissa jonossa tölkillisen siideriä. Kas, kun en tiennyt metallitölkkien olevan kiellettyjen listalla. Saapuessani portista sisään lavalla mekasti Behemoth. Ajattelin hetken, että mihin tässä vielä joutuukaan, klassiset viimeiset ajatukset, jotka eräs ystäväni lausui aina ääneen ennen astumista outoon kapakkaan.

Kahden päivän kokemusta pidän poikkeuksellisen myönteisenä kokemuksena; parhaiten jäin mieleen Irlantilainen Primordial, folkmetal-henkinen Färsaarelainen Tyr, Pohjoisen poijjaat eli Sonata Arctica (yleisön mutinoiden perusteella ei tainnut olla hevikansalle kyllin rankkaa) sekä tietenkin Slayer. Parin käristemakkaran voimin jaksoin (ja jaksoimme) nyökytellä niskamme jotensakkin muusiksi, erityisesti Raining Blood- biisi jäi mieleen. Bändin soittaessa biisin alkuriffiä, tunsin vähäisten niskavillojeni nousevan pystyyn. Olo oli samanaikaisesti sekä nautinnollinen että infernaalinen; miten se voi olla mahdollista? Trash-metal legenda muutti Kaisaniemen oikeaksi mikämikämaaksi, savuavaksi lopun ajan näyttämöksi. Päähäni pelkistyi sana Vapauttaja. Vapauttaja mistä? No heh heh, omasta elämämästä tietenkin.
Tuskan päätteeksi asettauduimme poseeraamaan suihkulähteen eteen edustavaan yhteispotrettiin. Vieressäni istuva puolialaston mies kertoi minulle olevansa ammatti-valokuvamalli. Täydestä meni.

Ensi vuonna uudestaan. Otan mallia muutamasta Tuskassa mekastaneesta ja kaadan jo ennen Kaisaniemeen saapumista litran verta päähäni. Ellei minua ehditä pidättää ennen Helsinkiä, olen mukana. Äh, ripsivärit leviää, ei sittenkään.

Sebastian Bach - Club Teatria, Oulu 8.6.2008

2008-06-09T21:13:00.001+03:00

Sunnuntai-ilta tiivistyi jännitykseen, kun odotin ystävättäreni kanssa teinivuosien unelmien miestä lavalle Oulun Club Teatrialla. Hieman häpeillen tunnustan, että kiinnostukseni Sebastian Bachin keikkaa kohtaa olivat ensisijaisesti täysin ulkomusikaaliset; olinhan teinityttönä vuorannut huoneeni seinät lähinnä tuon ihanan babyfacen kuvilla ja nähnyt hänestä vaaleanpunaisia päiväunia. Kiinnostustani lisäsi myös HIEMAN se, että Sebastian kuulemani mukaan heittää paljon vanhoja Skid Row biisejä keikoillaan.

Odotukset palkittiin, niin musikaalisesti kuin ulkomusikaalisestikin. Sebastian oli miehistynyt vuosien varrella, mutta samanlainen pojan "kloppi" nousi lavalla, mitä olen nähnyt vanhoilta keikkavideoilta. Mitä nyt ukottumiseen tulee, niin annamme Sebastianille anteeksi pienen mahan, sillä eihän tässä itsekään enää teinityttöjä olla. Ukottuminen ei tainnut haitata muitakaan Teatrialle saapuneita naisia, sillä Sebastian sai varttuneen +30 ikäisen naisvaltaisen yleisön hullaantumaan täysin.

Keikka oli energinen ja Sebastian oli erittäin hyväntuulinen. Mukana oli mukava määrä vanhaa Skid Rowta, mutta olisin toivonut Big Gunsin, Here I Am:n ja Slave To The Grindin sijasta kuulevani jonkin rakkaamman biisin. Settiin kuuluivat vanhat kunnon 18 & Life, Youth Gone Wild, Piece Of Me, I Remember You ja Monkey Business, eivätkä Sebastianin uudet biisitkään paskimmasta päästä olleet, mutta en silti aio levykauppaan juosta.

Keikka tarjosi niin iloa silmille kuin korvillekin. Sebastianilla oli ääni tallessa ja häntä olisi mielellään katsellut... ...anteeksi; tarkoitan siis, että kuunnellut pitempäänkin.

Dark Tranquillity, Omnium Gatherum - Tavastia, 20.4.2008

2008-05-04T11:49:00.012+03:00

Sunnuntaista huolimatta oli Tavastialle jälleen kerran kokoontunut innokas ja odottavainen yleisö. Allekirjoittanut ei jännittyneeltä odotukseltaan saanut keskittymistään kasattua, että olisi jaksanut seurata, tahi kuunnella, lämmittelemään järjestettyä orkesteria Omnium Gatherumia, muuta kuin syrjäsilmällä baarin puolen monitoreista. OG on sellainen bändi, joka on soittanut hyvin monella keikalla ja festarilla missä on tullut oltua, mutta koskaan ei ole mielenkiinto yltänyt siihen, että todellakin olisi sitä sitten katsomaan mennyt. Tämän illan pikasaldo ei todellakaan herättänyt mitään mielenkiintoa tätä yritystä edistämään. Joskus on niin.

Tuskassa 2004 DT.n keikkaa todistaneena olikin aika päästä klubikeikalle ja hyvissä ajoin ennakkoliput olikin ostettu.

DT piti yleisöä odottamassa hyvinkin pitkältä tuntuvan ajan ja odotus olikin hyvä jännityksen kiteyttäjä, sillä kun vihdoin ensimmäiset soinnut kajahtivat sinisen hämärässä salissa Terminus (where death is most alive) -biisistä, tuntui että nyt odotus palkitaan ... äänimerestä päätellen muilla oli samoja fiiliksiä.

Bändi piti yleisön otteessaan ja antoi vastinetta myös lupaukselleen erikoispitkästä, juuri suomalaiselle yleisölle kohdistetusta keikasta, melkein 2 tuntia paahtoa otettiin vastaan. Jöötteporin poikain mielestä Suomessa asuu hevikansa vailla vertaa, ja Stannen Miihkali olikin jo Helsinkiin muuttamassa ... tämän lupauksen toteutumista jäänemme seuraamaan... Suomitykästymistä todistaa myös se, että nettisivujensa mukaan ovat nauhoittaneet studiossa Sentenced-coverbiisin. Hyvä Senarit! Ja Stanne oli myös otettu, kun yleisö muisti vanhojakin biisejä.

Ilolla seurasin koko bändin esiintymistä, hyvin hioitunut esiintyminen näkyy ja tuntuu. Senkin näkee ja kokee, jos esiintyjä pitää siitä mitä tekee - ja tämä bändi todella välittää kokijakuuntelijalle kunnon vibat koko miehistän voimalla, vaikka Stanne onkin kärkimies karismaattisessa hahmossaan - kaikkia välispiikkejä ja hymyjä myöten. Yhtä hymyä kaikki ja energiaa riitti :D Ja kävi Micke myös yleisön joukossa laulamassa - itse olin salin välimaastossa, joten en ollut kokemassa tätä yleisön lähentymistä. On mielenkiintoista miten jotkut saavat rikottua tuon maagisen rajan/seinän yleisön ja esiintyjän välillä. Livekeikka on nimenomaan tilan ja energioitten yhdistämistä, että jokainen iikka tuntee, että "hei - toi Micke tosiaan laulaa just mulle. Ja minähän laulan mukana".

Setti oli sekoitus vanhoja ja uusia biisejä, ja allekirjoittanut on hieman tuoreempi DT kuuntelija, joten jotkut vanhemmat biisit jäivät tunnistamatta. Tasavarmoja omia suosikkeja olivat mm. Damage Done - levyltä Final Resistance, Havenilta The Wonders at Your Feet sekä Projectorilta ThereIn. Uuden Fiction -levyn biisit kuulostivat myös todella hienoilta, mm. Icipher, Blind at Heart sekä Misery's Crown.

Tavastian oma valomies improvisoi (omien sanojensa mukaan, kävin kehumassa) todella harvinaislaatuisesti ja ammattitaitoisesti toteutetun setin bändin työskentelyä korostamaan, ja joka huomioi bändin esiintymistä reaaliaikaisesti. Ei voi muuta kuin kiittää ja kumartaa ja toivoa lisää tällaista. Jopa savua oli osattu käyttää oikein, korostamaan hallitusti suunnattuja valokeiloja eikä peittämään lavalla olevia esiintyjiä epämääräiseen sankkaan pilveen.

Näinhän siinä pääsi käymään, että pitkä odotus palkittiin - leveä hymy ja lämmin harmonian tunne sisässä kotiin päin pimeässä maantaiaamun hämärässa tuli vaellettua. Yksi jallu lämmitti, mutta keikka lämmitti 1000% enemmän ... Pitänee Oulun Qstockiin lähteä kesällä.

www.darktranquillity.com
www.myspace.com/dtofficial

Heavy Metal in Baghdad dokumentti - NatFilm Festivalen 2008

2008-04-01T11:25:00.003+03:00

Heavy Metal in Baghdad on nimensä mukaisesti dokumentti irakilaisesta metallibändistä, Acrassicaudasta (musta skorppioni). Sanat "irakilainen" ja "metallibändi" saattavat kuulostaa melko mahdottomalta yhtälöltä samassa lauseessa, mutta Metallicasta ja Slayeristä vaikutteita ammentanut Acrassicauda teki mahdottomasta mahdollisen.

Dokumentti ei ole pelkästään kertomus siitä, miten mahdotonta muslimimaassa on soittaa metallia, vaan dokumentti kertoo myös irakilaisten nuorten miesten vaikeasta elämäntilaanteesta. Bändin rumpali totesi, että hän varmasti tappaisi jonkun, jos hän ei voisi soittaa rumpuja. Basisti puolestaan kuvasi Irakia "heavy metal maaksi". Dokumentti kertoo nuorista, jotka haaveilevat vapaudesta ja joille on joka päiväistä todellisuutta se, että he voivat tulla tapetuiksi hetkenä minä hyvänsä.

Irakissa metallistin on mahdotonta edes haaveilla kasvattavansa pitkät hiukset ja metallibändin paitaan pukeutuminenkin on kyseenalaista. Jos pidät Irakissa bändipaitaa yllä, niin se on merkki amerikkalaisuudesta ja saatanasta, ja samalla voit varautua joutumaan maalitauluksi. Keikkoja on vaikea saada järjestettyä, ja Saddamin vallan aikana konsertin sai järjestää sillä ehdolla, jos bändi omisti jonkin laulun Saddamille. Jos bändi saikin järjestettyä keikan itselleen, niin se oli vaarassa keskeytyä, jos fanit riehaantuivat liikaa.

Heavy Metal in Baghdad oli mielestäni onnistunut dokumentti, vaikka itse musiikki jäikin dokumentissä taka-alalle. Dokumentissa painottui irakilaisten nykyinen elämäntilanne ja pakolaisten elämä. Bändi pääsi pakenemaan Syyriaan, mutta vaikka heidän ei siellä tarvinnutkaan pelätä koko ajan henkensä puolesta, niin silti he kaipasivat kotiinsa Baghdadiin. Uuden elämän aloittaminen tyhjästä ja vielä vieraassa maassa ei ole helppoa.

Dokumentti herätti paljon ajatuksia siitä, miten oma elämä on helppoa, vaikka länsimaalainen ihminen jaksaakin valittaa pienistä ja turhanpäiväisistä asioista. Miltä tuntuisi, jos ystäväsi asuisi sinusta 15 minuutin matkan päässä, mutta et näkisi häntä sisällissodan takia lähes puoleen vuoteen? Tai olisitko valmis pukemaan lempibändisi paidan päälle ennen kaupungille lähtöä, jos tietäisit, että voit tulla paidan takia ammutuksi?

Heavy Metal in Baghdad esitettiin osana Kööpenhaminan NatFilm Festivaaleja ja keräsi paikalle vain reilut 10 katsojaa. Ehkä vähäiseen osanottajamäärään oli syynä toisessa teatterissa yhtä aikaa esitettävä Full Metal Village dokumentti. Huono veto järjestäjältä aikatauluttaa kaksi rockumentarya samaan aikaan.

Suosittelen dokumenttia jokaiselle metallimusiikista kiinnostuneelle. Dokumentin webbisivut löytyvät täältä. Vaikka Acrassicauda ei musiikillisesti tarjoakaan mitään uutta, niin bändiin voi tutustua MySpacessa.

Amorphis - Club Teatria, Oulu 8.3.2008

2008-03-26T14:53:00.002+02:00

Ajat ovat muuttuneet paljon siitä, kun kymmenisen vuotta sitten oli tavanomaista, että Amorphiksen keikalla oli lähinnä finninaamaisia teinipoikia Tales From The Thousand Lakes paidoissaan. Tai siitä, kun vielä muutamia vuosia sitten Amorphiksen keikat olivat niin flegmaattisia, että välillä tuntui siltä, että niin bändi kuin yleisökin nukahtaa pystyyn. Amorphis on tehnyt uransa aikana monia hienoja albumeja, ja ellei bändi yhä soittaisi upeita vanhoja biisejään, niin nyky-Amorphista voisi luulla ihan eri bändiksi.

Amorphis näytti mallia pohojosen pojille ja tyttärille, miten lavalla rokataan. On hienoa huomata, miten laulajavaihdos on saanut energiaa bändiin ja yleisö sai makeaa mahan täydeltä. Tomi Joutsen on saanut koko bändin heräämään uuteen eloon.

Amorphiksen settilista koostui sopivasti niin vanhoista kuin uusistakin biiseistä, ja on mukavaa huomata, ettei se miespuolisen yleisön "karjuma" Black Winter Day olekaan enää illan viimeinen biisi, vaan bändi lopettaa nykyisin keikkansa House Of Sleep:iin. Uusi laulaja, uudet biisit, uudet ajat.

Naisyleisön määrä tuntuu kasvavan entisestään Amorphiksen keikoilla. Onneksi Amorphis on ainakin vielä pysynyt sopivan "äijäbändinä", eikä ainakaan vielä ole niin limaista pikkuhousujenkastelumusiikkia, ettei keikoilla kehtaisi itse käydä.

Tämä oli kolmas kokemani Amorphis-keikka Tomi Joutsenen tähdittämänä, ja niinhän se menee, että kolmas kerta toden sanoo: Amorphis on takuuvarma livebändi, joka ei jätä ketään kylmäksi.

Pimeys, kaaos, nainen?

2008-03-26T12:30:00.006+02:00

"Hyvä alkuvoima loi järjestyksen, valon ja miehen; paha voima kaaoksen, pimeän ja naisen"
- Pythagoras -

No mihinkäs päätelmään tämä johtaakaan, kun lauseesta poimitaan sanat kaaos ja pimeys, nuo metallimusiikkiin liitetyt käsitteet ja ympätään soppaan vielä naiseus ja naisellisuus? Eikä yllämainitun äijän kommentti ole ainoa laatuaan; koko länsimainen filosofiahan perustuu siihen, että nainen on kesyttämätön luonto, määrittelemätön ja rajaton pimeys, tuho ja kuolemantuoja. Mihinkähän asetelmaan tämä asettaakaan metallimusiikin, jossa perinteisesti jylläävät maskuliininen voima ja uho?

No, Pythagoraan ja muiden ukkojen pohdinnat ovat todistetut monella taholla, että kommentit kertovat enemmän heidän subjektiivisesta pelostaan ja asenteestaan naista kohtaan, kuin mistään universaalista totuudesta.

On kuitenkin hauskaa ajatella, että ketäpä muuta miehet yrittävätkään kesyttää ja määritellä musiikillaan kuin naista. Mitä synkempää, mitä nopeampaa, mitä raskaampaa, sen mahottomampi muija.

Enochian Crescent, URN, Alghazanth – Kuusisaari, Oulu 23.2.2008

2008-03-05T13:21:00.001+02:00

Pakkasta oli pirusti mutta ihailtavan sankka joukko urheita Oululaisia oli saapunut nauttimaan CLUB 6KUUSI6SAAREN ja MIASMA magazinen järjestämään ihka ensimmäiseen Black Metal -iltaan.

Illan aloittanut Alghazanth oli ehtinyt jyrätä jo melkein koko keikan allekirjoittaneen saapuessa paikalle. Joten ehdin nauttimaan ainoastaan kolmen kappaleen verran laulaja Goat Tormentorin urinasta. Harmi, Jyväskylän poikien soitantaa olisi mieluusti kuunnellut pitempäänkin. Musiikki osui ja upposi ja yleisökin pauhasi kiitettävästi mukana.

Seuraavaksi lavalle kipusi Tamperelainen URN. Jestas sentään! Ihanat tukat pojilla.. Soitanta oli räyhäkän tiukkaa tyylipuhdasta bläkkiä ja raivoisa lavameininki tempaisi yleisön mukaan nyrkkiä puimaan. Tukat heiluivat ja saipahan oikein luvan kanssa tiirailla nätin kitaristin navanseutumusta.. siis että mitäköhän siihen paljaaseen vatsanahkaan onkaan raapusteltu. Ihastuttava keikka näiltä ”Helvetin lapsilta”.

Enochian Crescent aloitti tunnelmallisesti kynttilöillä ja suitsukkeilla. Wrath saapui lauteille tuttuun tapaansa valkoisessa korsetissa ja suunnattomat sakset kiiluen. Ja niinhän sitä aloitettiin ihon kuorinta heti ensimmäisessä biisissä. Sakset viuhuivat ja verinaarmut hiipivät esiin. Siinä on nuoren miehen nahka koetuksella. Steariini ja sianveri valuivat ja lopussa vielä pöllyyteltiin höyheniä lavan täydeltä. Jyhkeää musiikkia visuaalinen show tuki upeasti ja naulitsi kuulijan paikoilleen.

Lisää tätä!

Queens of the Stone Age – KB Hallen, Kööpenhamina 24.02.2008

2008-03-04T16:22:00.002+02:00

Odotukseni olivat korkealla ennen loppuunmyytyä Kööpenhaminan keikkaa. Vaikka en ole vielä pahemmin lämmennyt uusimman ’Era Vulgaris’ levyn biiseille, niin halusin ehdottomasti nähdä bändin livenä.

Alussa olin pettynyt, kun Josh Homme kumppaneineen nousivat lavalle. Paikallinen lämmittelybändi oli heittänyt todella energisen setin ja minusta tuntui, ettei QOTSAlla ole tarpeeksi energiaa lavalla. Onneksi bändi kangerteli vain ensimmäisien biisien ajan ja lähtihän se sieltä! Ehkä bändi oli vain ruosteessa, sillä tämä oli vasta toinen keikka bändin Euroopan kiertueella.

Bändi toimi erinomaisesti livenä ja myös yleisö – allekirjoittanut mukaan lukien – tuntui nauttivan. Settilista koostui enimmäkseen vanhoista biiseistä, enkä ainakaan henkilökohtaisesti jäänyt kaipaamaan mitään. Tämmöisen pitää rokkikonsertin ollakin – energinen livebändi, hyvät biisit, hyvä meininki. Gimme some more!

The Cure – Velodrom, Berliini 16.02.2008

2008-03-03T16:01:00.001+02:00

Onneksi tiesin Curen heittävän kolmen tunnin keikkoja tällä kiertueella ja hakeudun suosiolla keikkapaikalla katsomoon. Bändiä fanittava siskoni sen sijaan hakeutui lavan eteen ja ehkä oli parempi, etten ollut virnuilemassa vieressä, kun hän vuodatti tunnekuohussaan kyyneleitä. Mikään Cure fani en siis ole, mutta yhtye on tehnyt pitkän uransa aikana paljon mieleistäni musiikkia.

Kolmen tunnin ”The Cure 4Tour 2007-2008” settiin mahtui paljon hyvää, mutta omasta puolestani olisin ollut tyytyväinen, jos setistä olisi suosiolla leikattu ainakin puoli tuntia pois. Kolme tuntia Curea – tai mitä hyvänsä – on minun mieltymykseen vähän turhan paljon. Mieluummin katson tiiviin ja energisen kahden tunnin setin, mitä leijailen rakkauden syövereissä tuntikaupalla. Illan aikana ehdin aika moneen kertaan kuulla fraasit ”I will do anything for you” ja ”I will always love you”. Vähän turhan imelää, mutta monella miehellä taisi käydä flaksi illan aikana – sen verran kuumana naiset kävivät Robert Smithin haikaillessa lavalla rakkauden perään.

Turhan energiseksi bändiä ei voi mainostaa, mutta katsomosta käsin keikkaa seuranneet pystyivät nauttimaan hienosta valoshowsta. Bändi heitti jopa kolme encorea ennen kuin malttoivat hyvästellä hyvin mukana olleen yleisönsä. Keikka toimi hyvin pituudestaan huolimatta ja välillä tuntui, että tanssijalka vipattaa siihen malliin, että olisi sittenkin voinut valita katsomon sijasta kenttäpaikan.

Berliinin settilista on kokonaisuudessaan selattavissa täällä: http://www.cure-concerts.de/concerts/2008-02-16.php

SIG - Lost&Found 28.2.2008

2008-03-03T15:48:00.004+02:00

Esittävän taiteen visiittini ovat nuoruusvuosien jälkeen keskittyneet enemmän teatteriin ja nykytanssiin, mutta nyt sitten olen pitkästä aikaa käynyt poppirokkiikeikalla. Vedänköhän maton altanne, arvoisat hevimetallisisaret, kirjoittamalla SIG -nimisestä orkesterista. Mutta SIGin keikalla joka tapauksessa olen viimeksi ollut. SIG-herrathan ovat itsekin jo sanalla sanoen vanhoja luuskia, mutta kyllä silti näytti peppu pyörivän ja jalka vipattavan. Kuvaavaa tässä kohtaa lienee, että kun kitaristi hyppäsi raivoisasti vetämään sooloa pöydälle, tuli takavasemmalta roudarin näköinen heppu pitelemään pöydän reunasta kiinni, ettei pappa vain köpsähdä lattialle.

Parjaus sikseen. Minähän itkin tällä keikalla. Olin kolme, kun nämä tyypit tekivät ensilevynsä. Biisit kuuluvat silti varhaisnuoruuteni radioisoittolistoille ja sopivat siksi(kin) nostalgian herättäjiksi. Ja lienee kai se nykyäänkin harvasa päivä häät kun “Tiina menee naimisiin” ämyreistä kajahtaa. Mutta ehkä kaikkein eniten itkin sitä, etten ole enää nuori - nii-in, ihminen aina vain ajattelee itseään. Muistin ne kaikki nuoruuteni hämyisät keikat milloin missäkin korpilavalla: jännitys, kihelmöinti, heräävä seksuaalisuus, kaipuu jonnekin isompaan maailmaan, mistä musiikki toi viestiä. Eikä siltikään oikein ymmärtänyt, mitä se iso maailma on, vaikka halusi sen olevan todellakin avoinna. Kitarasoolo tuntui kestävän ikuisesti ja puristin lavan reunaa. Haaveilin olevani Jimi Hendrix tai joku suomalainen legenda, jonka joku vielä tänäänkin saattaa kerran muistaa. Musiikin tyylillä ei ollut paljoakaan väliä, kunhan se ei ollut discoa.

Todellisuudessa, nuoruudesta kaipaa varmasti kaikkein eniten sitä spontaania heittäytymistä ja ajantajua, jossa kuolemalla on osa vain dramaattisena angsti-inspiraationa. SIGin laulajasta Matti Inkisestä huomaa, että vuodet tuovat viisautta ja poistavat turhanvakavuutta. Yleisössä oli yleistäen aika paljon ihmisiä, jotka eivät varmasti olleet ikinä kuulleetkaan SIGistä. Ja sitten meitä muita, jotka tartutimme SIGin mukana heihinkin hienon meiningin. Sama se, vaikka nostatus nostalgialla tuomitaan: hyvä keikka on aina hyvä keikka. Se on tunnetila ja kollektiivinen kokemus.

Smashing Pumpkins - Valby Hallen, Kööpenhamina 27.02.2008

2008-03-03T09:18:00.004+02:00

Pitkän harkinnan jälkeen ostin lipun Smashing Pumpkinsin keikalle, vaikka en ole kuunnellut bändiä vuosiin. Ajattelin, että samahan keikka on käydä katsomassa, kun olen yhtä aikaa samoilla kulmilla. Odotukset eivät olleet korkealla ja olin valmistautunut pahimpaan – vai olinko sittenkään?

Valby Hallen oli puolityhjä saavuttuani paikalle. Menin katsomoon seuraamaan salin täyttymistä ja yllättäen paikka oli kuin olikin täynnä ennen Smashing Pumpkinsin lavalle nousua. Mielialani ehtivät vaihdella 2h 15 min setin aikana. Bändi heitti odotetusti lähinnä uutta ja minulle tuntematonta materiaalia. Biisit eivät juuri sykähdyttäneet, mutta bändi jaksoi heittää uudet biisit energisesti ja saivat pidettyä mielenkiintoani vähän aikaa yllä.

Onneksi settilistaan mahtui muutama vanhempikin veto, mutta itku meinasi päästä hartaasti odottamani Bullet With Butterfly Wingsin kohdalla. Bändi raiskasi vanhoja biisejään törkeästi ja vaikutti siltä, ettei bändiä voisi vähempää kiinnostaa vanhojen biisien esittäminen.

Kaiken hämmennyksen lisäksi bändi heitti biisien välissä todella paljon turhanpäiväistä ja ärsyttävää ”noisea”. On kuulijoiden aliarvioimista heittää sekaan mitä tahansa paskaa ja kutsua sitä sitten taiteeksi. Ei ihme, että katseeni karkasi vähän liiankin usein Valby Hallin seinällä olevaan isoon digitaaliseen kelloon.

Setti huipentui coverointiin, joista toisen tunnistin Easy Living:ksi, mutta toisen nimeä en saa päähäni, vaikka tuttu biisi sekin. Keikka läheni vihdoinkin loppuaan ja mieleni oli positiivisen puolella – olihan bändi kuitenkin jaksanut heittää pääsääntöisesti energisen setin. Tähän olisi ollut hyvä lopettaa, mutta jäin kuin jäinkin odottamaan encorea ja paskan maku nousi pian suuhun. 15 minuutin encoren aikana ihmiset alkoivat pikku hiljaa liueta paikalta pois riitasointuisen musiikin tahdittamana. Sinnittelin raiskauksen loppuun asti ja lähdin nopeasti paikalta – en halunnut jäädä odottamaan tuleeko vielä lisää.

Summa summarum: tulipahan nähtyä, mutta kerta riitti. Kaiken tämän keskellä nauran itselleni – maksoin yli 50 € paskasta keikasta ja samaan aikaan mietin rahastaako Club Teatria liikaa Amorphiksen keikasta, jonne liput maksavat 20 €. Minä sentään pidän Amorphiksesta.

Turmion Kätilöt - Tavastia 28.2.2008

2008-02-29T14:21:00.009+02:00

Tytöt tarvitsivat tohtorointia - ja sitä toimitti Kätilöt kiitettävästi. Savon poijat olivat hyvinkin energisiä tuttuun tapaansa ja aloittivat setin Lepositeet- biisillä. Bändin tyytymättömyys Spinefarm levy-yhtiötä kohtaan tuli esille erittäin ponnekkasti ja jätti hieman tympeän maun sivuvivahteeksi illan saldolle.

Spellgoth oli yhtä ihqu kuin aina ennenkin ja kirvoitti DDD-crew´n henkilöstöön halun pukeutua vaalenpunaiseen PVC-jakkupukuun. Aggression purkuun, tanssahteluun ja muuhun ilotteluun TK maanitteli puoliselvää Helsinkiläistä yleisöä ja ärräpäät sateli runollisesti rullaten. Verta ja Lihaa herkisti myös allekirjoittaneen heristämään nyrkkiä ja laulamaan kurkku suorana näitä karun kauniita sanoituksia, kuinka yksinkertaista kaikki todellisuudessa on...

Kun mielessä oli aikaisemmin Gloriassa näkemäni TK.n keikka, tuntui Tavastian lava ehkä liiankin ahtaalta kokoonpanolle. Malttamaton yleisö kaipaili jallua ja "saatanan savolaiset" päättivät keikan Tirehtööri-biisiin. Perkele, saatana, vittu, kyllä se oli viihdyttävää ja hymy oli herkässä monessa kohtaa. Kyllä yhdessä kiroilu on helvetin hauskaa :D

Ja mitä vittua, me "maalta" tulleet ollaan vitun ylpeitä juuristamme. Jos et koskaan ole ollut savolaisten kanssa grillijonossa Oulussa puoli viideltä aamuyöllä, et voi todella koskaan sanoa eläneesi :D